”Pari vuotta sitten Tilastokeskuksen kehittämispäällikkö Pekka Myrskylä laski, että Suomessa on 32 500 nuorta, jotka eivät opiskele, eivät ole töissä, eivät armeijassa, eivät hoida kotona lapsia mutta eivät ole myöskään kirjautuneet työttömiksi. Se oli suorastaan kansakuntaa järkyttävä havainto: missä he ovat, ja millä he elävät?
Yhteistä näille nuorille oli, että he olivat 15–29-vuotiaita, mutta ilman peruskoulun jälkeistä tutkintoa. Yhdeksännen luokan jälkeen he katosivat.” (Helsingin sanomat, Kuukausiliite. Viitattu 8.5.2013)
Artikkelissa kuvataan, kuinka joukko yliopisto-opiskelijoita teki selvitystä siitä, mitä on tapahtunut heidän ysiluokkiensa luokkakavereille.
Oletko sinä pysähtynyt miettimään, missä omat yhdeksännen luokan luokkatoverisi ovat nyt? Mitä he tekevät?
Minä jäin miettimään. Ysiluokan luokkakavereiden nykytilanteen lisäksi mietin, mitä kuuluu sittemmin teini-iän jälkeen unohtuneille frendeille.
Teini-iässä elettiin, jotta voitiin kokea asioita. Kaverit olivat tärkeitä, samoin musiikki. Fanittaminen ja diggailu olivat jokapäiväistä ja fanittamisen osoittaminen oli tärkeää – seiniä koristivat kymmenet julisteet omista suosikeista. Ajatukset olivat melko mustavalkoisia – jos joku oli tyhmä, no, se nyt oli! Joskus se joku saattoi olla ihan jees, mutta sitten taas täydellisen tyhmä. Enkä tarkoita tyhmyydellä tässä nyt älykkyyden puutetta, vaan käytän kieltä, jolla lapsena kuvasin kurjaksi kokemiani ihmisiä.
Verrattuna teini-ikäiseen minääni olen nykyään kuin eri ihminen. Minusta on tullut huomattavasti sosiaalisempi ja näen ihmiset paljon värikkäämmin kuin aikaisemmin. Olen oppinut keskustelemaan. Minulla on kaikennäköistä pikkupuuhaa, ja vaikka millä mitalla mielenkiinnonkohteita. Käyn työssä ja maksan veroja. Haaveilen. Kehitän itseäni.
Todennäköisesti siis monista muistakin on tullut ihan hyviä, mielenkiintoisia tyyppejä. Siitäkin huolimatta, että olivat ’tyhmiä’ yläasteella.
Itse kävin lukion ja muutin sitten pois. Lähdin opiskelemaan. Kuinkahan moni muu on muuttanut muualle ja aloittanut opiskelut? Mitähän he opiskelevat?
Todennäköisesti monikaan minut teini-iässä tuntenut ihminen ei sanoisi, että tiesi jo silloin minusta tulevan sosionomi. Kuinkahan moni muu on valmistunut joksikin ihan muuksi, kuin mitä silloin ajattelimme? Tiedän, että yhdestä tullut lakimiestä, toisesta laulajaa, kolmannesta eläinlääkäriä, neljännestä musamanageria, viidennestä hävittäjälentäjää eikä kuudennesta pelisuunnittelijaa. Kaikista en kuitenkaan tiedä, mitä heistä tuli edellä mainittujen sijaan.
Osa jäi asumaan sinne, mistä minä lähdin. Opiskelivatko he jotain? Ovatko he nyt töissä, kuten minäkin?
Osa on varmaankin jo mennyt naimisiin. Osalla on lapsia.
Näkikö meistä jo teini-iässä, minkä tien valitsisimme seuraavaksi? Vai onnistuiko meistä joku yllättämään?
Muistelen teini-iän kokemuksiani lämmöllä. Toki sinne mahtuu kaikennäköistä kurjaakin, mutta olen jo jonkin aikaa sitten jättänyt ne taakseni ja nykyään mieleeni muistuu lähinnä hyviä juttuja. Voisin ehkä joskus kirjoitella niistä, sanoittaa niitä. Niitä pieniä helmiä hetkiä, niitä mahtavia kokemuksia aikana, jolloin koko maailma tuntui oikeasti olevan auki ja kaikki oli jotenkin uutta.
Miettivätköhän muutkin joskus teini-ikäänsä? Mitä he sieltä muistavat?
Mitä sinä muistat?