Leikkauksesta toipuminen ei mennyt ihan suunnitellusti. Sairastuin samaan aikaan flunssaan, enkä valitettavasti pysty nyt keskittymään kirjoittamiseen.
Jatkan blogini parissa tietenkin heti, kun tervehdyn sen verran, että pystyn taas paneutumaan siihen. Olkaa kärsivällisiä - älkää kadotko minnekään (;
0 Comments
Ystäväni sanoi minulle kerran, että olen ihan uskomaton, koska jaksan keskustella ja kuunnella niin keskittyneesti vaikeistakin asioista. Toinen ystäväni on kertonut oppineensa minulta paljon etenkin ristiriitatilanteisiin reagoinnista. Ystävieni ohimennen tekemät tunnustukset ovat saaneet minut pohtimaan ystävyyden olemusta ja sen osaa ja roolia elämässäni: sitä, mitä se on joskus ollut ja mitä se on nyt. Lapsena ystävyys oli kohtuullisen simppeliä. Jos joku oli minulle kiva, halusi leikkiä ja touhuilla kanssani, niin hänelle lankesi ’parhaan kaverin’ kunniakas titteli. Lapsuudessani kaikki ’ystävät’ tosin olivat oikeastaan ’kavereita’ – ’ystävyys’ kun on niin laaja ja monisyinen käsite, ettei sen merkitystä oikeastaan vielä lapsena edes ymmärtänyt. Toisaalta ystävyyden toleranssi lapsena oli myös tajuttoman suppea – yksikin vääränlainen poikkipuolinen sana saattoi johtaa siihen, että etsittiin itselle uudet porukat, joissa voitiin sitten mukavasti jupista ex-bestiksen puutteista. Simppeliä tästä teki se, ettei ainakaan omassa lapsuudessani ollut nähtävissä mitään epämääräisiä välivaiheita – sitä joko oltiin kavereita, tai ei oltu. Riitoihin päädyttiin olemattomista syistä, mutta yleensä ne myös unohtuivat nopeasti ja kaveruksiksi palattiin ilman tarvetta sen kummempaan välien selvittelyyn. Teini-iässä kaveeraaminen muuttui enemmän sellaiseen suuntaan, että voisin käyttää siitä sanaa ystävyys. Yhdessäolo ei enää perustunut niinkään konkreettiseen tekemiseen vaan keskusteluun, salaisuuksiin ja molemminpuoliseen uskoutumiseen. Teini-iässä ystävyys sai siis syvempiä tasoja ja tarkoitusta – tosin tässä vaiheessa kuvioihin tuli myös perättömien huhujen levittäminen toisen selän takana. Teini-iässä ystävyyssuhteet koettiin kuitenkin jo taistelemisen arvoisiksi – ristiriidoista haluttiin keskustella ja niitä yritettiin ratkoa niin, että ystävyyden jatkuminen olisi mahdollista. Anteeksi pyytäminen ja antaminen nousivat huomattavasti aiempaa isompaan rooliin. Tosin riidoistakin tuli entistä monimutkaisia – ne harvemmin saivat alkunsa siitä, että oli ottanut toisen lelun ilman lupaa. Vasta teini-iässä ristiriitojen ratkomistaitoja alettiinkin tosissaan harjoitella ja ystävyyssuhteet saattoivat katkeilla sopimisyrityksistä huolimatta, sillä sopimistaidot olivat kaikilla osapuolilla vielä niin varhaisessa kehitysvaiheessa. Myöhäisteininä ja varhaisessa aikuisuudessa ystävyys oli hyvin pitkälti samanlaista kuin teini-iässä – pääpaino oli edelleen keskustelussa. Tässä vaiheessa mukaan tulivat kuitenkin jo vastuullisempi elämä ja sen mukanaan tuomat kiireet, joten osa ystävyyssuhteista myös karsiutui vaivihkaisesti pois. Karsiutumiseen johti yleensä yhteisen ajan puute – tässä vaiheessa oli tärkeää, että ystävät nauttivat samanlaisista asioista, jotta yhteistä aikaa töiden ja opintojen ohella jäisi mahdollisimman paljon. Parhaiden ystävien kanssa kierrettiinkin tässä vaiheessa baareja tai vietettiin rauhallista iltaa jonkun kotona pohtien maailman ihmeellisyyksiä. Aikuisiän kynnyksellä ystävyyssuhteissa meillä oli kuitenkin melko tarkat rajat ja sanomattomat säännöt, joita ei sopinut rikkoa. Muun muassa ystävien toimintaa ei sopinut arvostella; vaikka toinen olisi käyttäytynyt kuinka tyhmästi – ei välttämättä itseä, mutta jotakuta toista kohtaan. Myöskään ystävien seurustelukumppaneista ei ollut luvallista sanoa poikkeavaa näkemystä – vaikka kyseessä olisi ollut millainen paljainkin silmin nähtävä ääliö hyvänsä, ystävälle kyseessä oli silti se Unelmien Täyttymys. Ei ollut arvostettavaa, jos joku sanoi mielipiteensä ääneen, vaikka se olisikin ollut oikeutettu. Itselläni on aina ollut hankaluuksia pitää suuni kiinni, jos minulla on tietyn tyyppisistä asioista mielipide. Ystävyyssuhteeni olivatkin vielä varhaisaikuisuudessa melko myrskyisiä. Nykyään ystävyyssuhteeni ovat vakautuneet. Yhteinen hauskanpito, salaisuuksien ja kuulumisten jakaminen sekä luottamus ovat edelleen ystävyyden kivijalkoja, mutta ystävyyssuhteiden toleranssi on paljon aiempaa suurempi. Ystävyyssuhteitani leimaa molemminpuolinen arvostus: kunnioitamme toistemme mielipiteitä ja suhtaudumme niihin vakavasti. Nyt hyvä ystävä on juuri se, jolle voin sanoa, mitä ajattelen ja joka voi sanoa minulle mitä ajattelee – vaikka näkemystemme välillä olisi isojakin eroavaisuuksia. Se ei ole enää riitelyä – se on keskustelua. Nykyään ymmärrämme, että myös rehellisyys ja suoruus ovat ennen kaikkea toisen arvostamista.
Nykyisten ystävieni kanssa voin olla juuri se, kuka olen – suorapuheinen, pohdiskeleva, innostuva, riehakas, veikeä, surullinen, tulistuva. Ja ystäväni ovat juuri siksi ystäviäni – koska olen vain niin minä. Leikkauksesta tervehtyminen ei ole aina ihan simppeliä, mutta ihanaa, kun välitetään.
Ystävät laittavat viestiä. Poikaystävä toi päivänpiristyskukkia. Opintotukien leikkaukset ovat viime aikoina olleet keskustelun alla. Leikkauksien vastustamiseksi järjestettiin mielenosoitus ja lopputulokseksi tuli, ettei tukia leikattu.
Lukiolainen kirjoittaja otti kantaa mielenosoitukseen. Hänen mielestään se oli itsekäs ja turha. Hänen mukaansa opiskelijat ovat aiemmin tulleet toimeen paljon pienemmillä rahasummilla, joten opiskelu on budjetointikysymys. On totta, että opiskelu on budjetointikysymys. Tuet ovat pienet ja tulorajat tiukat – opiskelijan on aina laskettava, etteivät tienatut tulot ylitä sallittuja rajoja. Tämän laskutoimituksen lisäksi pitäisi laskea, että rahaa riittää kuukausittaisiin asumiskustannuksiin sekä päivittäisiin ruoka- ja elämiskuluihin. Käytännössä opiskelijan kannattaa siis suosia asioimista isoissa ruokakaupoissa suunnitellun kauppalistan kanssa, jotta hintataso olisi mahdollisimman edullinen ja rahat tulisi käytettyä järkevästi. Etenkin suuremmissa kaupungeissa tämä ei aina ole ihan yksinkertaista – isommat marketit sijaitsevat kaupungin keskusta-alueen ulkopuolella, ja paikallisliikennettä käytettäessä kauppareissuun saattaa hyvin vierähtää pari kolmekin tuntia. Sellaista aikaa ei ole aina käytettävissä, vaikka koko elämä pyörisikin vain ja ainoastaan opiskelun ympärillä – ilman illanviettoja tai bileitä. Jokainen, joka on joskus ollut pienituloinen tietää, miten stressaavaa jatkuva rahan riittävyyden arvioiminen voi olla. Se vaatii voimavaroja. Joskus opiskeluaikana tuntui, että olisi helpompaa olla opiskelematta, sillä elämä tuntui muutenkin niin uuvuttavalta. Uskon, että jatkuva huoli omasta taloudellisesta pärjäämisestä oli iso kuormittava tekijä. Olen itse ollut sellainen opiskelija, joka on pääsääntöisesti pärjännyt pelkällä opintotuella ja asumislisällä ensimmäisen opiskeluvuotensa. Asuntoni sattui olemaan riittävän edullinen, eikä sekään edullisin mahdollinen – mutta muuta en silloin löytänyt. Olen kuitenkin ajatellut, että minulla kävi tuuri – kuulin, että jotkut opiskelijatoverini maksoivat asumisestaan 100 euroa per kuukausi minua enemmän. Ajattelin myös, että olin onnekas, koska en opiskellut pääkaupunkiseudulla – en olisi koskaan saanut rahojani riittämään. Nostettuani opintolainaa tulin juuri ja juuri toimeen. Pääkaupunkiseudulla olisin varmasti joutunut lykkäämään opintojani tehdäkseni välillä töitä, jotta pystyisin pitämään kiinni edes jonkin laisesta elintasosta. Minua harmittavat opintotuen tulorajat – erityisesti se, että tuloille on määritelty raja myös tuettomien kuukausien kohdalle, ja se on naurettavan pieni. Opiskelin itse ammattikorkeakoulussa, ja sain kesäksi alaani vastaavia töitä. Tienestini hyppäsivät reilusti sen reilun puolentoista tuhannen yli, jonka olisin saanut rokottamatta tienata. Päätin kuitenkin, että teen mieluummin töitä ja hankin työkokemusta, kuin sanoisin kesätyöpaikalle ”ei” ja nostaisin kesän ajalta toimeentulotukea. Yhtenä ongelmana tulorajoissa näen myös sen, että tuen rajat lasketaan aina koko vuoden osalta. Tiedän pari henkilöä, jotka nostivat tukea muutaman kuukauden alkuvuodesta, mutta töitä saatuaan lakkauttivat tukensa – eivät siis nostaneet senttiäkään koko loppuvuonna. Tulot ylittivät sallitun vuositulorajan, joten Kela perii korkoineen takaisin myös alkuvuonna nostetut tuet. Muuta rahaa elämiseen ei alkuvuodesta ollut tarjolla, joten ilmeisesti alkuvuosi olisi pitänyt elää pyhällä hengellä. Kelan opintotuki on tässä tapauksessa siis kuitenkin kokonaan lainattua rahaa. En monessakaan suhteessa ole se naistenlehtien tyypillinen nainen, mutta yksi asia minuunkin pätee: aamuni alkaa kehnosti, jos minulla on huono hiuspäivä. Enää minulla ei ole huonoja hiuspäiviä, joitakin satunnaisia työpäiviä lukuun ottamatta. Siellä en nimittäin voi hyödyntää keksintöäni, jolla olen jättänyt suurimman osan huonoista hiuspäivistäni historiaan: pipopäivä! Olen lyhyttukkainen, joten hiukseni saattavat aamuisin sojottaa sinne ja tänne. Lisäksi ne ovat pyörteiset ja herkästi taipuvat, joten niitä on joskus ilman suihkua mahdoton palauttaa käsiteltäviksi. Pipo on tähän aivan mahtava ratkaisu. Pöyhin hiukan otsatukkaani, vetäisen päähäni kivan pipon ja TADAA! huono hiuspäivä on historiaa! Kivempi lätsä käy speciaalimpiin päiviin ja tuo vaihtelua myös kotiarkeen. Pipopäivän pitäminen vaatii vain hyvää asennetta pipoja kohtaan. Kun pidän pipostani, voin mennä se päässäni vaikka viettämään ystävieni kanssa iltaa. Tällä hetkellä minulla on yksi suosikkipipo, mutta olen vakaasti aikeissa hankkia myös pari muuta kivaa pipoa päivieni pelastajiksi.
Pipo on suosikkini, mutta joskus kaipaan myös vaihtelua. Siksi minulla on myös pari lakkia sekä kasa huiveja. Tosin huivit pääsevät käyttöön vain harvakseltaan – en ole vielä kovin taitava sitomaan niitä ja aamulla pikasuihkun ottamiseen menee itse asiassa vähemmän aikaa, kuin huivin kietomiseen. Suosittelen, että kaikki hankkivat itselleen ihanan pipon tai hauskan lakin ja heittävät ne huonot hiuspäivät sinne ö-mappiin. Sitä oikeaa voi joutua hetken metsästämään, mutta kyllä se siellä jossain on! Olen nyt nieluoperaation jälkeisellä sairaslomalla. En saa syödä enkä juoda mitään kuumaa. Olen viimeiset kahdeksan vuotta aloittanut aamuni kupillisella kuumaa teetä. Se on ollut turvallinen rutiini, joka on taannut sen, että päiväni alkaa mukavasti. Nyt en saa kuumaa kupillistani ja huomaan kaipaavani sitä. En oikein tiedä, mistä päiväni alkaa, sillä olen niin tottunut aloittamaan päiväni juomalla teetä. Pyörin sängystä noustuani puolisentoista tuntia ympyrää asunnossani ja aloitan sitten päiväni jostain muusta – mutta se ei tunnu yhtä hyvältä kuin kuppi hyvää, höyryävää teetä. Teen puute sai minut miettimään muita rutiinejani. Käyn aina iltaisin lämpimässä suihkussa. Alun perin aloitin sen, koska minusta oli mukavaa mennä puhtaana nukkumaan, mutta sittemmin olen huomannut, että se myös rauhoittaa ja rentouttaa minua. Työpäivän jälkeen piipahdan tietokoneellani. Haluan tarkistaa facebookin, twitterin, sähköpostit ja päivittää blogiani. Aina kotiin palatessani huikkaan eteisestä lemmikeilleni ”Hei!” Tämä rutiini saa ne nojailemaan toiveikkaasti häkin oveen ja odottamaan ulospääsyä jo ennen, kuin saavun olohuoneeseen. Olen monesti lukenut ja kuullut juttuja siitä, miten rutiinit ovat ihmiselle huonoksi ja tekevät elämästä ja ihmisistä tylsiä. Joskus otsikot osuvat silmiin internetiä selaillessa, joskus kaupassa kävellessä jokin lehti hihkuu hyllystä ”Tee elämäntaparemontti – irrottaudu rutiineistasi!” tai jotakin vastaavaa. En ymmärrä, miksi aikuisiässä rutiineja pitäisi vastustaa, kun lasten kasvatus ja eläinten koulutuskin perustuu rutiineille – koska rutiinien on todettu selkiyttävän rajoja ja jäsentävän kasvuympäristöjä. Miksi aikuisen ympäristön pitäisi sitten olla niin muuttuva ja rauhaton? Toisaalta yhteiskuntamme on nykyään kovin muutos- ja suorituskeskeinen – aina pitäisi pystyä kehittymään ja olemaan hiukan entistä parempi. Ehkä rutiineja vastustava keskustelu saa alkuaan sieltä? Minusta rutiinit luovat turvaa ja rauhoittavat arkeamme. Toisaalta toki ymmärrän sen, että jos elämä on pelkkää rutiinia – jolloin ei jää tilaa yhdellekään spontaanille elokuviin lähdölle tai ulospiipahtamiselle – on ehkä syytä pohtia kaikkien rutiinien tarpeellisuutta. Mutta tuntuu, että nykyään rutiineja paheksutaan välillä ihan vain paheksunnan ilosta – ikään kuin se olisi muodikasta. En tiedä. Itse ajattelin olla muuttuva ja kehittyvä, rutiineistani turvaa ja energiaa saava aikuinen. Niitä ei ole montaa, mutta ne tekevät elämästäni sellaisen oman tuntuisen – voin suositella, että jokaisella pitäisi olla muutama, sellainen ihan oma rutiini. @nytliite twiittasi tänä aamuna leppoisan bassett-videon. Ehkä korvaan aamuteerutiinini toistaiseksi katsomalla sen. Olen koko ikäni elänyt taloudessa, jossa on ollut lemmikkieläimiä. Lapsuudenkodissani on aina ollut koiria ja 13 -vuotiaana sain hankkia ensimmäisen hamsterini. Minulla on siis aina ollut lemmikkejä – yhtä vuotta lukuun ottamatta. Muutin Turkuun vuonna 2008. Silloin mukanani muutti kolmas hamsterini Tika. Tika oli suloinen pikku nappisilmä, ja sen läsnäolo auttoi uuden elinpiirini sivutuotteena tulleeseen yksinäisyyteen. Olin asunut Turussa puolisentoista vuotta, kun Tika kuoli. Se oli jo vanha – hamsterit ovat lyhytikäisiä. Tässä vaiheessa en enää kyennyt ottamaan uutta hamsteria, sillä en kestänyt sitä surua, jota lemmikin poismeno minussa aiheutti. Tikan kuolemaa seuranneen vuoden asuin yksikseni. Ilman lemmikkiä. Aluksi elämä tuntui jopa tyhjältä – oli kurja tulla kotiin, kun kukaan ei tervehtinyt. Mutta totuin siihen pikkuhiljaa. Tika kuoli keväällä. Seuraavana syksynä kaneihin hurahtanut ystäväni muutti Turkuun. Olen aina pitänyt kaneja hiukan semmoisina ja tämmöisinä – passiivisina möllyköinä. Ystäväni kani Bamina on kuitenkin täysin erilainen, kuin mikään aikaisemmin kohtaamani: se on sosiaalinen, aktiivinen ja puuhastelevainen pikku karvaturri. Kaiken lisäksi se näyttää hauskalta. Se on rodultaan leijonanharjas, joiden ominaisin ulkonäköpiirre on kaulaa ympäröivä harjas. Tämä karvamäärä ja pienet pyöreät pystykorvat yhdistettynä kahteen kauniiseen ruskeaan nappisilmään tekivät ystäväni pupusta oikein hellyttävän ilmestyksen. Ystäväni asui lähellä, joten puolen vuoden ajan sain Baminan kautta tutustua kanien maailmaan. Sain huomata, kuinka läheisyyttä rakastavia lemmikkejä ne ovat – hakevat silityksiä ja pussailevat. Lisäksi niiden vilpittömiä tunteita on hauska seurailla – kanista näkee, koska sitä pännii jokin asia ja toisaalta se saa ihastuttavia riemuhepuleita ollessaan iloinen jostakin. Sain myös kuulla, että kanit voivat elää jopa kymmenenkin vuotta. Kun Bamina sitten seuraavana keväänä sai kolme terhakkaa poikasta, kävin katsomassa niitä lähes päivittäin. Yksi niistä kasvoi suloisuudellaan sydämeeni kiinni ja kysyin, josko ystäväni voisi myydä tai sijoittaa sen luokseni muutamaa poikuetta vastaan. Teimme poikasesta sopimuksen ja 8 viikon ikäisenä se muutti luokseni. Nyt minullakin on pupu – Belle. Belle suhtautuu varovaisen uteliaasti uusiin asioihin. Tästä muuttohetkestä on nyt kaksi vuotta. Viime keväänä Bellen kaveriksi luokseni muutti myös Hämy. Siinä missä Belle on melkoinen rakettipaketti, on Hämy paljon rauhallisempi ja pohdiskelevampi. Ne ovat ihastuttava parivaljakko ja rakastavat toisiaan ihan yhtä paljon, kuin minä niitä. Karvakamut Belle & Hämy. Näiden kahden vuoden aikana olen ihmetellyt, miten ihmeessä pystyin elämään vuoden ilman lemmikkiä. En osaisi tulla kotiin, jos täällä ei kukaan olisi minua vastassa. Rakastan niitä hetkiä, kun saan istua lattialla, ja puppenani tulevat kerjäämään minulta huomiota ja silityksiä. Rakastan niitä hetkiä, kun saan vain olla ja katsella niiden puuhia – seurailla niiden ihmetystä uusia huonekaluja kohtaan tai vilpitöntä riemua, kun saavat repiä pahvilaatikkoa. Pohdin, mitä kaikkea lemmikit ovat läpi vuosien tuoneet elämääni. Sen lisäksi, että ne ovat tuoneet minulle iloa, ne ovat opettaneet minulle myös vastuuta – heti ensimmäisestä omasta lemmikistäni lähtien. Perheemme koirat olivat aikuisten vastuulla, mutta hamsterin hankinnan ehto oli, että se ei sitten jää yksin huoneeseeni: pidän sille seuraa, sekä hoidan ja siivoan sen säännöllisesti. Lupasin, sain hamsterini, ja olin lupaukseni mittainen. Siivosin häkin säännöllisesti ja pidin huolta siitä, että lemmikkini saa mahdollisimman paljon seuraani: pikkuinen Tass kävi kesällä kanssani jopa tallilla – se nukkui paitani rintataskussa samalla, kun minä lakaisin käytäviä tai jaoin heiniä. Nykyäänkin mietin menemiseni sen mukaan, että kanini saavat säännöllisesti ruuan ja huolenpidon. Jos ne ovat sairaita, vien ne eläinlääkäriin, enkä mieti kustannuksia. Ne ovat minun vastuullani, ja minun velvollisuuteni on pitää niistä mahdollisimman hyvää huolta. Antamani huolenpito on kuitenkin pieni hinta siitä, mitä minä saan niiltä. Saatoin aiemmin kärsiä lievistä surullisuuden ajanjaksoista, mutta niitä ei ole enää ollut aikoihin. Surullisuuteni on aina paljolti kummunnut yksinäisyydestä, mutta en ole tuntenut olevani niin toivottoman yksinäinen koko sinä aikana, kun minulla on ollut pupuja. Lemmikit ovat luoneet elämääni positiivista flowta. Olen voinut niiden ansiosta paremmin, mikä on myös näkynyt minusta ulospäin. Olen virkeä ja positiivinen, ja kiinnostun uusista asioista ja ihmisistä. Ja kun elämässäni tapahtuu myönteisiä muutoksia, tuovat ne mukanaan lisää positiivista flowta. Tällä hetkellä minusta todella tuntuu välillä, että vain taivas on rajanani, ja pystyn melkein mihin vain, kunhan vain uskon ja yritän. En väitä, ettenkö olisi saavuttanut nykyistä elämätilannettani ilman lemmikkejäni. En vain voi tietää, kauanko siihen olisi mennyt, jos puput eivät olisi loikkineet elämääni aloittamaan sitä myönteistä kierrettä, jossa nyt elelen. Minun hyvä flowni alkaa siitä, että iloitsen pienistä asioista – ja kanieni ansioista minulla on joka ikinen päivä paljon pieniä ilon hetkiä. Juuri nyt olen sairaslomalla toipumassa leikkauksesta. Onneksi Hämy ja Belle ovat täällä seuranani ja ilonani! Pelasimme muutama viikonloppu takaperin Chez Geek -nimistä peliä. Se on aivan mahtava, aikuiseen makuun sopiva, englanninkielinen, korttipohjainen roolipeli! Kuvaa ei valitettavasti ole nyt saatavilla – olin sen verran tiiviisti tilanteen imussa, etten ollut kameran kanssa hereillä. Pelin perusidea kuitenkin on yksinkertainen – pyrkiä vetelehtimään mahdollisimman paljon ja samalla estää kämppisten lorvintaa. Olin täysin unohtanut, miten hienoa hyvä seura maustettuna hyvillä lauta- ja korttipeleillä on. Miten ihmeessä saatoin unohtaa jotain niin hyvää? Lapsena pelasimme isoveljen ja kavereiden kanssa lähes yksinomaan lautapelejä. Oli meillä kotona toki myös 8-bittinen Nintendo – söötti harmaa klassikko – mutta silti enemmän aikaa kului perinteisempien pelien äärellä. Teininä meillä taas oli tiivis neljän tytön kaveriporukka, jonka kesken pelasimme paljon erilaisia lauta- ja korttipelejä. Näiden lisänä rinnalla kulkivat veljen kanssa lähiverkossa pelatut tietokonepelit. Sitten aloitin lukion, ja lauta- sekä seurapelit jäivät lähes kokonaan: tilalle tulivat yksinpelattavat tietokonepelit, muun muassa the Sims 2 ja Star Wars: Knights of the old Republic. Pelaamisessa ei ollut kyse enää mukavasta puuhasta toisten ihmisten kanssa, vaan siitä tuli yksin vietetyn ajan kulutuskeino. Muutto uuteen kaupunkiin ei edesauttanut lautapelien paluuta sydämeeni. Sain uusia tuttavia, mutta heistä monikaan ei ollut erityisen innostunut perinteisistä seurapeleistä – päin vastoin, eräs tuttuni jopa hiukan inhoaa niitä. Näin lauta- ja korttipelit jäivät, enkä enää itsekään tullut ehdottaakseni niiden esille kaivamista illanviettojen ratoksi. Palasin lauta- ja seurapelien maailmaan alettuani taas seurustella. Sinänsä seurustelulla ei varsinaisesti ollut vaikutusta siihen, että kohtasin lautapelit uudelleen – tutustuttaja olisi voinut olla kuka tahansa uusi henkilö elämässäni, jolla on lautapelien pelaamiseen suostuvainen kaveripiiri. Seurustelun alkaminen oli vain tapahtumaketjun aloittanut sattuma. Nyt näitä onnekkaita sattumia on päässyt tapahtumaan enemmänkin, ja olen viime aikoina löytänyt itseni usein hyvästä porukasta pelaamasta lautapelejä. Lisäksi olen katsellut omaa lautapelivarastoani uusin silmin – mitä aarteita siellä onkaan! Kaikkein onnekkain sattuma oli, että ystäväni kautta olen tutustunut pariin mahtavaan ihmiseen, jotka ovat innokkaita pelaamaan kanssani jopa niitä pelejä, joihin kukaan muu ei ole ollut halukas kajoamaan.
Nyt pohdiskelen, josko järjestäisin oikein erikseen iltoja, joiden pääpaino olisi nimenomaan vain ja ainoastaan erilaisten pelien pelaamisessa. Se olisi aika muikeaa. Pieni, suuri ilo! Jokaisen aikuisen pitäisi joskus katsoa piirrettyjä. Enkä tarkoita nyt sitä, että istutaan samassa huoneessa tekemässä jotain muuta silloin, kun oma lapsi katsoo piirrettyjä ja siinä ohessa luodaan silmäyksiä television suuntaan. En tarkoita tässä piirretyillä niitä lastenohjelmia, joita tulee lauantai- ja sunnuntai aamuisin televisiosta. Tarkoitan koko perheen koko illan piirrettyjä – Disneyn, DreamWorksin, Pixarin tai jonkin muun ison tuotantoyhtiön animaatioelokuvia. Piirretyt ovat mahtavia. Ne ovat vilpittömiä ja hyväntuulisia. Niissä suru on selvästi surua, ilo iloa ja yllättävät juonenkäänteet ennalta arvattavia. Juuri edellä mainituista syistä niitä pitäisi joskus katsoa keskittyneesti. Aikuisen elämä on usein kiireistä ja stressaavaa. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia ja hankalasti ymmärrettäviä. Rahahuolet voivat painaa päälle. Kaiken tärkeän ohella pitäisi ehtiä hoitamaan kotia, lemmikkejä, ystävyys- ja sukulaissuhteita sekä parisuhdetta. Joskus tulee hetki, jolloin pitäisi saada selvä irtiotto arjesta, ettei uupumus iske. Kun haluan päästä pois keskeltä kiireen oravanrullaa, valitsen animaatioelokuvan ja heittäydyn sen vietäväksi. Juonta ei tarvitse ajatella pysyäkseen kärryillä, joten elokuvalle jää tilaa ja mahdollisuus herättää minussa tunteita ja muita ajatuksia. Animaatioelokuvia katsoessani huomaan nauravani vapautuneemmin, itkeväni surusta ja ilosta ja jopa hihkaisevani ääneen, jos jokin on suorastaan riehakkaan riemukasta. Lisäksi piirretyt usein palauttavat mieleeni elämän perusohjeita, jotka kiireen keskellä uhkaavat unohtua. Katsoin esimerkiksi juuri tänään Wreck it Ralph :in. Ihastuttava tarina siitä, miten kaikki tulisi hyväksyä juuri sellaisena, kuin he ovat, ja antaa heille kiitosta siitä, missä he ovat hyviä ja mistä he itse nauttivat. Elokuvan anti riippuu tietenkin paljon myös siitä, minkä hahmon näkökulmasta tarinan ymmärtää. Minä olen ihan selvästi oman elämäni Venellope. Minulla on muutamia tuttavia, joiden elämä tuntuu olevan niin täynnä kaikkea tärkeää tekemistä, ettei heille jää lainkaan aikaa vietettäväksi kotona. Olen seuraillut heitä sivusta ja miettinyt, miten he oikein jaksavat – itse tulisin hulluksi, jos en saisi silloin tällöin oleskella kotona. Toisaalta olen pohtinut, onko koti heille samanlainen paikka, kuin se on minulle. Minulle koti on turvapaikka ja rauhoittumisen tyyssija: siellä saan olla ihan vain sellainen, kuin olen ja tehdä niitä juttuja, joita haluan tehdä. Toisaalta olen vahvasti sitä mieltä, että kodilta tuntuva koti on jokaisen ihmisen hyvinvoinnille äärimmäisen kannatteleva ja tärkeä elementti ja siksi kannattaisi käyttää aikaa siihen, että luo itselleen kodin. Jotta jokin paikka tuntuisi minulle omalta kodilta, on sen näytettävä omalta. Kotona minulla on oma tietokoneeni; omat lemmikkini; omat sisustusratkaisuni; omat musiikkini; kaikki omat juttuni. Kotoani löytyy olonurkka, johon voin käpertyä keskittyneesti lukemaan suosikkilehtiäni. Siellä on tietokonenurkka ja tavarantäyteinen pöytä, jossa kaikki minulle tärkeä pikkusälä on kädenulottuvillani. Siellä on mahdollisuus kuunnella hyvää musiikkia. Siellä on kivoja pieniä sisustusratkaisuja, jotka tuottavat kauneudellaan minulle hyvää mieltä. Siellä on näkyvillä, kuka minä olen ja mistä minä olen tullut. Minun kotini rakentuu muun muassa edellä mainituista elementeistä. Yhtä hyvin koti voi rakentua tuoksuista, ihmisistä tai mistä tahansa, mikä saa jonkin tilan tuntumaan omalta ja itselle sopivalta. Minun kotini näyttää minulta, ja kuvastaa persoonaani. Siksi se tuntuu juuri siltä: omalta kodilta; omalta, lämminhenkiseltä pesäkololta. |
KirjoittajaOlen saavuttanut sen mielestäni kahdenkympin paremman puolen. Aika on kulunut kirjoitellen, piirrellen, laulellen, urheillen, kuvaillen, ihmisiä tapaillen ja kaikkea kummaa pohdiskellen. Ammattikorkeakouluun menin, jätin taakseni, löysin mieleiseni työn ja nyt pohdiskelen, mitä elämässäni seuraavaksi tekisin. Sikermä on blogini, jonka aloittamista pohdiskelin pitkään, mutta lopulta kirjoittamisen himo vei mennessään. Sikermä on löyhä ryhmä elämää ja ajatusta - tervetuloa sukeltamaan sanajokeen. Arkisto
October 2014
|